Olen ottanut ison koulutuksellisen ja miksei henkilökohtaisenkin haasteen vastaan. Sillä olen 20 vuotta kiinnittänyt vuorovaikutuksessa huomiota siihen etten käytä miksi kysymystä ja nyt taasen mietin että miksi mitäkin tapahtuu ja miten asiat voisivatkaan olla tulevaisuudessa? Miten pääsemme siihen tulevaisuuteen suunnattuun toiveeseen. Tämä on todellakin minulle suuri kysymys ja joudun sitä varmasti työstämään paljon.
Luin sellaisen kirjan missä puhuttiin näkökulman vaihtamisen taidosta ( kirj. Antti S. Mattila ) ja ajattelin, että miten erilaiselta asiat näyttävätkään kun katsoo niitä vähän eri tavalla. Itselle tulee mieleen se, että miten helposti ajattelemme negatiivisesti ja ongelmakeskeisesti asioista, mukaan lukien itseni myös.. sitten jos voisimmekin ajattelemme niin, että mitä pitäisikään tapahtua, että voisimme ajattella tilanteesta hieman eri tavalla?
Esimerkkinä nousee mieleen, että useasti sanomme, että meillä on kauhea kiire, ei ehdi tehdä mitä haluaisi. Mitä tapahtuisikaan jos vaihtaisimme omaa näkökulmaamme ja miettisimmekin tulevaisuuttamme ja ajattelisimme, että puolen vuoden päästä meillä olisi sellainen tilanne, että meillä ei olekaan enää niin kiire, mitä silloin olisi tapahtunut? Mitä meidän pitäisi tehdä saavuttaaksemme tuon tulevaisuuden tilan? Voisimme alkaa kirjata pieniä askeleita miten toimimme, siis ne pienimmätkin asiat. Sitten voisimme huomata pienet edistysaskeleet ja voimme kiittää itseämme ja läheisiämme onnistumisista. Ehkä joku muukin on huomannut, että meillä on hieman rauhallisempi elämäntilanne työssä/henkilökohtaisessa elämässä.
Sitten validoiva vuorovaikutus, jota olen tarkastellut tämän näkökulman vaihtamisen valossa. Miten se toimikaan erään muistisairaan kohdalla joka oli ärtynyt ja vihainen siitä miten ihmiset toimivat. Puhuimme hänen kanssaan siitä miten hän on aiemmin tehnyt kun joku henkilö on häntä ärsyttänyt. Sitten soljumme menneisyyden maailmaan ja kysyn häneltä millainen äiti hänellä oli ja millainen kodin ilmapiiri oli. Muistisairas saa rauhassa muistella ja sitten muistutan häntä siitä mistä aloitimme puhumaan. Mikä ärsyttää eniten ja miten kauan tätä on jatkunut, ovatko muut huomanneet samaa? Sitten ihmekysymys, jos ihmiset toimisivat siten kuin ” kuuluu ” ts. kunnioittavat toisiaan ja ovat kohteliaita, mitä silloin tapahtuisi? Millaista hänen elämänsä silloin olisi?
Muistisairas jää miettimään ja sanoo, että silloin ei tarvitsisi riidellä ja voisimme elää sovussa. Sanoitan häntä ja kerron hänelle, miten viisaasti hän puhuu asioista ja miten hienoa on kun hän ajattelee muita lämpimästi. Muistisairas katsoo minua hieman ihmeissään ja sanoo, että minä olen kysynyt häneltä hyviä kysymyksiä, siksi tämä ” ongelma ” on saatu ratkaistua. Hän haluaa halata minua ja sanoo minulle, että hän lähtee nyt kahville. Tässä keskustelussa asukas tulee kuulluksi ja hän sai käyttöönsä omat voimavaransa miten toimia haasteellisessa tilannteessa.
Tämä keskusteluhetki vakuutti minut siitä, että voin käyttää niin validoivaa vuorovaikutusta kuin ratkaisukeskeisiä tapoja auttaakseni muistisairasta.