Tapasin äskettäin vanhan rouvan, joka ihmetteli ääneen sitä miten vaikeaksi vanhusten hoitaminen on mennyt. Kun kysyin häneltä, että mitä oikein tarkoitat? Hän vastasi, että sitä kun hoitaja tulee minun luokseni, niin hän tekee tekniset työt nopeasti, mm. mittaa verenpaineen, antaa lääkkeet dosetista, kyselee voinnista ja vie roskapussin jne. Kysyin häneltä, että mitä hän toivoisi, että hoitaja tekisi ja hän vastasi, että ” ei siitä mitään haittaa olisi, jos hoitaja vaikka juttelisi hänelle ystävällisesti, ja hymyileminen on aina plussaa, hän jatkaa ”. Muutenhan hoitajat ovat kuin robotteja, hän jatkaa. Vanha rouva pohtii ääneen, että millainen koulutus niillä hoitajilla oikein on? Kerron hänelle sen mitä itse tiedän lähihoitajien ja sairaanhoitajien koulutuksesta. Vanha rouva kysyy minulta, että ” Opetetaanko heille siellä koulussa miten vanhoja ihmisiä kohdataan ja miten heitä pitäisi hoitaa? ” Kyllä tietääkseni, vastaan hänelle. Mietimme myös sitä, että johtuuko tuollainen tekninen tekeminen siitä, että hoitajilla on kiire ja he eivät ehdi tehdä asioita niin kuin haluaisivat. Tosin rouva toteaa, että se on kyllä useimmiten persoonakysymys ja myös se, että millainen asenne hoitajalla on. Hänestä on tärkeää, että vanhusten kohtaamiseen kiinnitettäisiin huomiota enemmän. Jokainen vanhenee ja varmasti haluaisi, että häntä kohdellaan arvostaen, hän lisää vielä. Vanha rouva kertoo napakasti oman mielipiteensä asiasta: ” Mielestäni se ei riitä, että tehdään nuo temput, pitäisi käyttää sen lisäksi aikaa kohtaamiseen ja siihen, miten toiselle ihmiselle puhutaan ”. Nyökkäilen merkiksi, että olen samaa mieltä hänen kanssaan. Hän toteaa vielä minulle, että kun liikut ” niissä piireissä ”, kerro niille mikä on tärkeää vanhusten hoitamisessa. Minä lupaa tehdä niin.
Hän jatkaa vielä pohdintojaan ja kertoo miten ikävältä ja yksinäiseltä tuntuu odottaa hoitajaa, joka vain piipahtaa nopeasti hänen luonaan. Päivät ovat pitkiä, hän sanoo minulle. Tapaamisen jälkeen jään miettimään hänen sanojaan ja itsestäni tuntuu todella pahalta tällainen tilanne mikä meillä on yleisesti yhteiskunnassa. Tulee ajatelleeksi, että millainen maailma on sitten kun itse olen vanhus, kuka minua auttaa ja ennen kaikkea miten?
Ikääntyneet itse ja heidän läheisensä arvostavat suuresti hoitajien tekemää työtä, itsekin kuulun tuohon porukkaan. Se ei tosin yksin riitä, ja uskon että yksi tekijä, jolla on työn arvostamisen lisäksi merkitystä, on hoitajien palkkaus. Se tulisi saattaa sille tasolle, että se kannustaa tekemään hoitotyötä. Tämä on varmasti monen asian kokonaisuus ja ratkaisuja etsitään monissa pöydissä. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että me kysymme mitä vanhukset itse toivovat ja haluavat hoidolta. Myös vanhan rouvan toive siitä, että oppilaitoksissa opetetaan sitä, miten vanhoja ihmisiä kohdataan arvostaen, on varmasti meidän kaikkien yhteinen tulevaisuuden toive. Itselleni aihe on tärkeä ja olenkin kouluttanut hoitajia validaatiomentelmän käyttöön lähes 20 vuoden ajan, erityisesti muistisairaiden ihmisten kohtaamiseen. Sen osalta matka jatkuu ja tunnen edelleen suurta iloa, kun huomaan jonkun hoitajan oivaltavan miten menetelmää käytetään. Punainen valo alkaa vilkkumaan, niin kuin eräs hoitaja vuosia sitten kertoi minulle.
Muutama perusvinkki tähän loppuun:
- Katso vanhusta silmiin, viestitä hänelle, että olen nyt tässä sinua varten
- Ota ääneesi lämpöä, joka viestii välittämisestä
- Kysy miten voisin olla sinulle avuksi, ajattele että sinun antamasi apu on hänelle ainutlaatuisen tärkeää. Voit muistella vanhuksen kanssa jotain, esimerkiksi miten sinä aiemmin teit aamutoimet? Tämä tapahtuu samalla kun teette yhdessä aamutoimia.
- Pahoittele että joudut sitten lähtemään, kerro kuitenkin, että taas huomenna me tapaamme.
- Taputa, mikäli tilanteeseen sopivaa, häntä olalle (ystävyyden alueelle)
- Jos on mahdollista, niin olisi tärkeää, että vanhuksen päivä voisi jatkua jonkin mieleisen tekemisen parissa sinun vierailusi jälkeen. TV: katselu, radion kuuntelu, päivänokoset, kahvin juonti jne.
