Nämä ajatukset, joita jaan tässä blogissa ovat omiani ja olen yhdistänyt ne Naomi Feilin luomaan validaatiomenetelmään. Toivon, että ne voisivat auttaa jotakuta muuta joka on ollut samaisessa tilanteessa tai omaista tai hoitajaa joka on kohdannut muistisairaan henkilön, joka kaipaa kuollutta läheistään.

Haluan kertoa sen, miten itse olen kokenut läheisen menetyksen tuoman surun ja sen miten olen alkanut pikku hiljaa näkemään valoa tulevaisuuden ikkunassa. Sen oivaltaminen, että oma alakuloinen olotila voi johtua siitä, että koen surua ja ikävää, (olen siis suruprosessissa menossa) on ollut itselleni helpottavaa. On ihan ok kokea näin ja on ihan ok että muistot ja ajatukset ovat kuolleessa henkilössä ja että minulla on tarve puhua hänestä. Ei minun tarvitse aina olla iloinen ja positiivinen. Itse asiassa minulla on keittiössä hänen valokuviaan ja aamuisin kun keitän kahvia juttelen hänelle. Alussa se tuntui vaikealta mutta sitten on pikku hiljaa alkanut helpottamaan, on ollut ilonkin hetkiä ja olen muistellut niitä yhteisiä hetkiä, jolloin kahviteltiin yhdessä ja rupateltiin.

Naomi Feil sanoi minulle kerran, että meille kaikille ihmisille on tärkeää, että käymme läpi erilaisia menetyksiä ja traagisia tapahtumia, oikeastaan niin, että elämme ne läpi. Että meillä olisi aikaa ja rohkeutta kohdata vaikeita ja hankalia asioita, siten pääsemme elämäkaaressamme eteenpäin. Ehkä hän tarkoitti myös sitä, että meille kehittyy resilienssiä kohdata muita elämän haasteita. Naomi sanoi myös, että silloin kun aihetta iloon niin iloitkaamme ja silloin kun olemme surullisia niin surraan. Nämä Naomin ajatukset ovat nousseet minulle mieleen tässä omassa suruprosessissani ja olen ollut entistä vakuuttuneempi siitä, että silloin kun haluamme olla empaattisia ja haluamme aidosti ymmärtää miltä toisesta tuntuu, on tärkeää, että taustalla on meidän omia surukokemuksia ja niihin liittyviä tunteita. Tiedämme silloin, miltä tuntuu esimerkiksi menettää läheinen ihminen. Esimerkiksi, jos muistisairas ihminen suree kuollutta äitiään, silloin kun eilinen hetki sekoittuu tähän päivään, miten voimme empaattisesti lähestyä häntä? Onko se niin, että sanoitamme ” huomaan, että sinulla on ikävä äitiä ”, otamme ääneemme lämpöä, empaattisuutta ja ymmärrystä. ” On vaikeaa kun on menettänyt läheisensä ”. Meidän tulee myös varautua siihen, että muistisairas liikuttuu ja haluaa meiltä lohdutusta. Hän voi myös liikuttua siksi, että hän on hämillään siitä, että joku on kiinnostunut hänen surustaan ja haluaa kuunnella häntä.

Sitten tulee eräs tapahtuma mieleeni vuosien takaa; olin menettänyt äitini ja olin todella surullinen ja en voinut tulla töihinkään vähään aikaan. Sitten kun menin, eräs karjalaisrouva kohtasi minut käytävällä ja hän sanoi minulle, ” että sie näytät surulliselta ”, johon vastasin että niin minä olen surullinen. Kerroin hänelle, että äitini oli kuollut, johon hän vastasi ” voi, kyl mie tiiän, miunkin äiti on jo kuollut ”. Halasimme toisiamme ja muistelimme sitten yhdessä äitejämme.

Miten voin nähdä valoa tulevaisuudessa? Askel askeleelta olen mennyt eteenpäin, suru on helpottanut, ei kovin paljoa mutta kuitenkin vähän. Lohdutusta ja toivoa olen saanut läheiseni viimeisistä sanoista, ” älä itke, kaikki me joskus lähdemme ja nyt on minun vuoroni ”. Hän ilmeisesti halusi lohduttaa minua ja sanoa, että kaikki on ihan hyvin. Se on myös totta, että suru vaatii oman aikansa niin kuin on viisaasti sanottu ja sitä ei voi pakottaa menemään ohi nopeasti. Se on ehkä itselleni ollut se suurin oivallukseni, tämä prosessi vaatii oman aikansa. Palaan vielä tuohon muistisairaasta kertomaani esimerkkiin, miten voimme tuoda hänelle valoa ja toivoa? Voisimme kysyä häneltä; ” Miten olet selvinnyt surusta, mikä sinua on auttanut? ”, ” Voinko auttaa sinua jotenkin ?”.  Ollaan läsnä ja kuunnellaan, ollaan valmiina lohduttamaan, sen enempää emme voi tehdä. Emme voi pyyhkiä surua pois muistisairaalta. Nämä kuvatut keinot ovat validoivia tekniikoita, joiden on todettu auttavan muistisairaita ihmisiä ilmaisemaan itseään.