Luin sunnuntaina 25.11.2018 hesarissa olleen toimitttaja Tanja Vasaman kirjoituksen Pekka Järvisen haastattelusta. Artikkelissa pohdittiin sitä, että pitääkö työssä olla aina kivaa? Mielestäni Pekka Järvinen ajattelee hyvin realistisesti siitä millaisia työyhteisöjä ollaan tällä hetkellä luomassa. Jo silloin kun rekrytoidaan uusia työntekijöitä on ilmoituksessa kuvaus: ” Meille on tärkeää, että etsimämme henkilö on ennen kaikkea postitiivinen hyvä tyyppi, tiimipeluri ja kiva työkaveri”. Pekka Järvisen mukaan liika kaverimeiningin hehkuttaminen voi viedä työyhteisön ojasta allikkoon koska silloin voidaan luoda epärealistista kuvaa työn sisällöstä. Työ on kuitenkin työtä ja siinä on myös ei niin mukavia työtehtäviä, jotka kuuluvat työnkuvaan. Järvinen toteaa, että työnantajat luovat itse tätä iluusiota, että työssä on aina kivaa koska kilpailu osaavista työntekijöistä on kovaa.
Tätä näkökulmaa olen itsekin vuosien varrella tullut miettineeksi miten saada ne parhaat ja osaavimmat työntekijät taloon? Varsinkin hoivatyössä on niitä ei niin mukavia työtehtäviä varmasti keskimääräistä enemmän. Muilla keinoilla on rekrytointi hoidettava ts. positiivisella asenteella ja muilla asioilla, joita työnhakijat arvostavat. Siksi tämä Järvisen haastattelu minua puhutteleekin kun aiemmin olin työnantajana toteuttamassa rekrytointia ja nyt tällä hetkellä työskentelen siinä välimaastossa missä pohditaan työn perustehtävää ja työn kehittämistä. Olen törmännyt tähän näkökulmaan työnohjauksissa kun työssä ei aina ole kivaa vaan eteen tulee erilaisia haasteellisia ilmiöitä työssä.
Artikkelissa puhutaan myös siitä miten positiivisen ilmapiirin liian vahva painottaminen luo paineita työhyvinvointiinkin. Merkittävää tässä on se, että jos keskitytään liiaksi hauskaan, ei välttämättä osata käsitellä ikäviä asioita. Ja tästä voi syntyä työyhteisöön sellainen puhumattomuuden kulttuuri. Tämä näkökulma on mielestäni sellainen joka tulisi tiedostaa työyhteisöissä ja tätä voitaisiin harjoitella siten miten erimielisyydet ja vaikeat asiat otetaan puheeksi. Vähän samalla tapaa kuin sillloin kun kaikki sujuu hyvin ja työyhteisössä on niitä tähtipäiviä. Mitä olemme tehneet sellaista, että tämä päivä oli erityisen hyvä?
Jutussa kirjoitetaan myös työuupumuksesta. Järvisen mukaan on keskitytty liiaksi siihen, että työuupumus on työhön liittyvä ilmiö, vaikka usein ihmisen pahoinvoinnin syy on muualla. Hän puhuu mm.siitä, että työuupumuksen ja arkiuupumuksen välille tulisi tehdä selkeä ero. Järvisen mielestä Ihmisten arkielämän kuormittavuudesta puhutaan liian vähän, ts. meillä on liian paljon ladattuna vapaisiin hetkiin silloin kun meidän pitäisi palautua työstä. Järvistä lainaten: ” Pitää oppia kuuntelemaan itseään”. Usein kuulen ihmisten puhuvan, että työpaineet työssä ovat liian kuormittavia ettei niistä oikein tahdo selviytyä työajan puitteissa. Vapaa-ajalla taas halutaan tehdä joitain muuta mikä virkistää ja lataa akkuja työhön. Tämä liiallinen työn kuormittavuus huolestuttaa kyllä, että työtehtäviä on liikaa suhteessa työaikaan. Toisaalta jos Järvisen mainitsemat näkökulmat ( realistinen kuva tehtävästä työstä, selkeät työroolit ja tapa käyttäytyä työssä jne.) totetutuisivat työyhteisöissä niin ihmiset voisivat paremmin keskittyä perustehtävään.
Pekka Järvinen on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan ” Ammatillinen käyttäytyminen ”, siinä hän kuvaa tämän kaverimeinigin lisäksi työrooleja ja huonoa käyttäytymistä työyhteisöissä. Järvinen on huomannut, että monilla työntekijöillä on työroolit hukassa. Hän kirjoittaa mm.” siitä että ammatilliseen käyttäytymiseen kuuluisi se ettemme sekoita siihen liiaksi henkilökohtaisia asioitamme. Ja tulisimme toimeen kaikkien kanssa ja hoidamma oman työmme ”. Mielestäni nämä ovat niitä perusasioita, joita jokaisen työntekijän tulisi kunnioittaa työssään. Toinen asia mikä mielestäni kuuluu tähän yhteyteen, on erilaisuuden hyväksyminen ja se, että on monenlaisia tapoja tehdä työtä kunhan päämäärä ja tavoitteet ovat yhteiset.
Artikkelissa kuvataan autoritääristä johtamistapaa versus keskustelevaan ja empaattiseen johtamistapaan. Tosin tässkin asiassa ollaan menty Järvisen mukaan liian pitkälle. ” Olemme vetäneet auktoriteetit jalustalta. Nyt ollaan pikkuisen hukassa, kun olemme repineet liikaa asiat alas”. Järvisen mukaan silloin kun asioita kyseenalaistetaan liikaa ja ollaan liian kriittisiä, ollaan menty liian pitkälle. Johtajuudesta Järvinen on sitä mieltä, että johtajista on tullut lepsuja. Hänen mielestään ” valta on liukunut henkilöstölle, koska henkilöstö pystyy käyttämään sellaisia menetelmiä, että he joko nostavat metelin julkisuuteen tai jäävät sairauslomalle. Esimiehet ovat tulleet hirveän varovaisiksi”.
Tästä seuraa se, että johtajat eivät uskalla tehdä jämäköitä ja epämiellyttäviä päätöksiä. Tässä artikkelissa Järvisen mielestä ” on iso ongelma, että esimiehet ovat heikossa hapessa. He sanovat, että ovat mieluummin kavereita. Yksikin sanoi, ettei tykkää edes käyttää sanaa johtaa, koska se kuulostaa vähän vanhanaikaiselta. Hän on heidän työporukassaan enemmänkin sihteeri ”. Olen samoilla linjoilla Järvisen kanssa siitä, että työpaikalla on se pomo, joka itse asiassa päättää mitä siellä tehdään ja ottaa siitä myös vastuun. Johtajalle on tärkeää kuunnella ja ottaa palautteita vastaan henkilökunnalta siten kuin ne tukevat tehtävää työtä.
Mielestäni on tärkeää, että työntekijät kokevat tulleensa kuulluiksi ja he ovat arvokkaita. Kannatan myös lämpimästi sitä, että johtajien tulee olla ylpeästi johtajia, joilla on vastuuta ja valtuuksia ja joita heidän tulee käyttää viisaasti. Vahvistaen työn rakenteita luodaan turvallisuutta ja selkeyttä.
